Ei ole huonoa tämä.

Ihan kuin olisi mennyt tuollainen nelisen kuukautta edellisestä päivityksestä. Ihan kuin nyt haluaisin jakaa sellaiset suurinpiirteinkuulumiset ja vetäytyä sitten taas takaisin ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi tai sitten ei, koska eihän näistä ihan oikeasti koskaan tiedä.

On ollut niin paljon kaiken ja laista, että sekä kirjoittelu että muiden blogien lukeminen on jäänyt kertakaikkisen anteeksiantamattomalla tavalla paitsioon. Anteeksi. Miehekkeen kanssa taannoin pari sanasta aiheesta vaihdettiinkin, ja ehkä se on vähän niinkuin se sanoi: ettei tälle nakuttelulle koe enää samanlaista tarvetta nyt kun kotona on joku, jolle kaikista maailman asioista kertoa.

Kotona. Himassa. Tosiaan. Täällä uudessa himassa. Heinäkuussa istuttiin miehekkeen kanssa Latviassa mitä erinomaisimman juomamenun äärellä, kun se otti puheeksi sellaisen pidemmälle tähtäävän toimintasuunnitelman. Niin että josko yhteistä kotia tässäjoskus. Etäsuhteilu on kyllä tavallaan tosi perseestä, ja koska sitä ei ihan oikeasti jaksa määräänsä enempää, jatkojalostui tuo suunnitelma yllättävänkin nopealla aikataululla valmiiksi.

Koska toisella oli maailman paras työ pääkaupungissa ja toisella ei työtä ollenkaan periferiassa, oli pääkaupunkiseutu jokseenkin luonnollinen valinta. Koska allekirjoittaneella on satamäärin karvanaamoja, joiden kanssa ei ihanoikeastikyllä mihinkään vilkkaaseen kaupunkiympäristöön muuteta ja joiden kodiksi ei ihanoikeastikyllä voi ajatella juuri muuta kuin omakotitaloa isoine pihoineen, oli etsinnät kohdennettava vähän väljemmin asutettuihin ympyröihin. Koska Helsinkiin pitäisi olla inhimillinen matka päivittäin kuljettavaksi, piti uuden kodon sijaita korkeintaan ca. puolen tunnin ajomatkan päässä, ja koska kumpikaan muuttavista henkilöistä ei suinkaan ole mitenkään erityisen rehvakkaalla tulotasolla varustettu, pitäisi asumuksen olla vielä jotenkin järjellisesti maksettavissakin. Koska suhde oli varsin tuore, ei asuntolaina oikein tuntunut mielekkäältä ja koska karvanaamat monesti nostattavat inhon- ja kauhunväreitä vuokranantajien kasvoilla, ja koska kyllähännäitäriittää, aloin etukäteistuskastua, että tämä mainio suunnitelmamme realisoituu optimistisesti arvioiden ehkä neljän vuoden päästä.

Yhtäkaikki me onnistuttiin. Vieläpä hämmentävän hyvin, sillä lähes kaikki "tämän pitää olla näin"- kohdat täyttyivät elokuussa kohdalle osuneessa asunnossa, jota merkillistä kyllä, pääsimme ihan ensimmäisinä ihmisinä katsomaan. 24 tunnin ankaran pohdinnan päätteeksi lyötiin nimet papereihin astuaksemme Suureen Tuntemattomaan ja ihan voin luvata, että pelotti aivan saatanasti. Sijainnillisesti olemme molemmat sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut mennä (joskin eri syistä; toinen toivoisi julkisia kulkuyhteyksiä paremmin tavoitettavaksi, toista taas ei haittaisi vaikka oltaisiin niin tositosilandella, että naukueläimetkin voisivat ulkoilla taas vapaasti. Saatte itse arvata, kumpi on kumpi.), mutta näillä spekseillä ei voi ihan kauheasti nirsoilla. Talo on tosi jees. Jotain ihan muuta mihin itse olen tottunut. Ja sitten on myös tosi jees, että siellä talossa on me, eikä tarvi enää nirhiä ranteitaan auki aikataulujen yhteensovituksessa ja junissa ja eläintenhoidossa ja ja ja. Jees.

Ja kiitos kysymästä, nyt kahden kuukauden yhteislorvimisen jälkeen lienee turvallista sanoa että kyllä meillä menee hyvin. Taloudellisesti voisi mennä paljon paremminkin, mutta se toivottavasti korjaantuu lähitulevaisuudessa. Mieheke on bondannut eläimistön kanssa ihan loistavasti (ja hei, eipä varmempaa reittiä skitsahtaneen eläihihmisen sieluun oikeasti olekaan), ja vaikka huomaavaisuuttani sanoinkin, että halutessaan eläimistö voidaan nyt myös opettaa pois esim. sängyssä nukkumisesta, ei se ollut tarpeen. Hannibal on vaihtanut leiriä kokonaan miehekkeen alamaiseksi, eikä ole mun koirani enää ollenkaan. Se johtuu siitä, että Hannibal rakastaa miehiä ja miehet sitä, eikä sen rakkautta ainakaan vähennä se tosiseikka, että mieheke hulluttaa sitä välillä niin ylikierroksille, että allekirjoittanut alkaa melkein itkeä siitä metelistä. Mies myös on se, joka laskee aamuisin hurtat ulos, niin onhan se nyt ihan vitun cool. Gebe sentään taitaa edelleen olla mun. Ehkä.

Allekirjoittanut henkilökohtaisesti kärsii lähinnä pitkittyvästä työttömyyden jaksosta, sen myötä laiskistuvasta pään sisällöstä ja em. suoraan seurannaisista sosiaalisten kontaktien vähyydestä. Kaipaan duunia ja sen mukanaantuomaa säännöllistä päivärytmiä ihmiskontakteineen jo aivan saatanasti. Silloin kun mieheke tekee pitkää duunipäivää ja on sikana pois kotoa, melkein oksentelen kotona tylsyydestä ja yksinäisyydestä, koska inhimillisen ajomatkan päässä ei ole vielä kovinkaan vankkaa sosiaalista verkostoa. Tai siis niin. Se on niin hauras, että se on kutakuinkin nollatasoa. Siksi riemastun ihan hallitsemattomasti, kun saan jonkun vanhan ystäväni kylään ja tai pääsen itse ajamaan miljoona kilometriä vanhoille kotinurkille heitä tapaamaan ja niillä kerroilla puhun oikeasti niin paljon, etten muista hengittää enkä seuraavana päivänä voi puhua mitään, koska ääntä ei vaan enää riitä. Siksi riemastun hallitsemattomasti myös lähes jokaisesta mahdollisuudesta tehdä jotakin tai lähteä johonkin. Samasta syystä riemastun hallitsemattomasti ja ikihyviksi ja kaikkien ylisanojen verran myös sellaisista ystävällisyyden osoituksista kuten esimerkiksi se, kun eräs miehekkeen naispuolinen ystävä kutsui allekirjoittaneen erään sortin iltamiin, vaikka ei ole käytännössä vaihtanut kanssani kuin ehkä viisi lausetta ollessamme kerran kesällä noin kolme minuuttia toistemme vaikutuspiirissä. Se oli mielestäni niin ennakkoluulotonta ja niin tavattoman ystävällistä, että aion sanoa sen kyseiselle henkilölle vielä ääneenkin.

Sosiaalisen verkoston rakentelu on siis tehtävien asioiden listalla aika korkealla. Ihan ensimmäisenä lienee kuitenkin TYÖ, koska ilman sitä elämä on oikeasti aika vitusta. Paitsi, jos on syntynyt kultamuna perseessä tai on elämässään ollut niin onnekas/kaukonäköinen/terävä/pystyvä, että on onnistunut petaamaan itselleen taloudellisen turvan ilman työperäisiä harrasteita, ja minähän en kuulu kumpaakaan em. ryhmistä.

Mitä vielä? Dokaillut olen aika vähän. Paitsi perjantaina dokasin taas aika paljon, mutta se oli varsin oikeutettua enkä edes yrjönnyt kuin kerran ja senkin jo baarissa ja ihan asianmukaisesti vessaan. Kulttuurielämyksiä on koettu jokunen ja kuuloluita on hivelty elävällä musiikilla jokunen kerta. Tänään aamulla vein miehekkeen juna-asemalle tukkasotkuisena ja oikeasti poikkeuksellisen kammottavan näköisenä ja se sanoi ihan puskista, että sä oot kaunis. Sitten se suukotti mua, sanoi ihana nainen ja sitten kun se lähti, totesin hämmentyneenä, että se on mieleltään tosi nyrjähtänyt. Totesin, että se saattaa olla myös suurin syy, miksi mä sitä rakastan.

Ei ole huonoa tämä.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Kylläpä sitten olenkin ollut hiljaa, mutta en ole enää.

Minä olen LOMAlla enkä ole tehnyt siitä mitenkään kovin suurta numeroa. Karkeasti arvioiden joka toinen naamakirjatilapäivitykseni on koskenut lomaa enkä ole myöskään unohtanut kertoa siitä kaikille tapaamilleni tutuille ja vähemmän tutuillekin. LOMA on mukava asia. Kuten Mies tuolla toisaalla tarinoi, käytiin kimpassa ulkomaassa ja koska se jo kertoi ne oleellisimmat tekemiset ja olemiset, jää allekirjoittaneen tehtäväksi tehdä reissusta pari listaa noin niinkuin omasta vinkkelistä katsottuna.

Riemukkaita/liikuttavia/hienoja asioita ja hetkiä:

- halpa kirkas viina
- aamupalat
- Double Coffeen juomamenu, jonka olisin halunnut juoda kokonaan
- TGI Fridays´n hampurilaiset
- porttikongissa telmineet kissanpennut
- hotlan naapurissa majaillut kulkukissa, ja sitä ruokkivat mummot
- tunnelissa kerjännyt laitapuolen kulkija ja rakastavat koiransa
- leveät jalkakäytävät
- puistossa lymynnyt hääpari
- juuri täydellisin ja sopivin känni ikinämilloinkaan
- pahamaineinen kansantanhujengi
- avulias hotlahenkilökunta
- Summer Cafe maailman kovimmassa vesisateessa
- metsurina toiminut pieni ja hyväntuulinen sorkkaeläin
- lämmin vesi, jota vain tulee ja tulee ja tulee
- lentokenttähassuttelu

Asioita, joita olisi saanut olla enemmän:

- ihmiselle ystävällisempi lähtötilanne
- kylpyamme
- hyvänmakuinen kalja
- pakkaustilaa saatana, en enää koskaan reissaa kevyesti
- seksuaalinen kanssakäyminen
- hiuslakka
- hotlan äänieristys
- juuri täydellisin ja sopivin känni ikinämilloinkaan
- kengät

Asioita, joita olisi saanut olla vähemmän tai ei ollenkaan:

- sääntöjä kunnioittamattomat eläintarhassa vierailleet vatipäät, jotka olis tehnyt mieli pätkiä atomeiksi siihen betonille
- oman käden oikeuttaan fyysisesti laitapuolen kulkijaan jakanut vatipää, joka olisi ansainnut tulla pätkityksi atomeiksi siihen asfaltille
- psykoottisesti käyttäytyvät eläintarhan asukkaat, etenkin mustakarhu ja sushukkanen
- tyhjästä nahistelu
- kipeytyvät jalat ja lonkkasärky
- vereslihalle kuoriutuneet olkapäät

Muita huomioita:
- ilmasto suosi lykkäämällä sadetta aina silloin kun suunnitelma oli muutoinkin vetää lonkkaa/lorvia hotellin tiloissa
- mukulakivikaduilla on saatanan vaikea kävellä, jos ei katso jalkoihinsa
- pehmeällä pohjalla kävelemiseen tottunut prinsessa saa lonkkasärkyä asfalttitallailusta
- Riian keskustassa asuu varovasti arvioiden noin kaksi koiraa, joista toinen on täystypätty dobermanni
- Riika on kaunis ja koska se on noin vitun lähellä, aion asioida siellä toistekin.

Noin. Noin muutoin olen ollut vain alituiseen kän..HAH! Enpäs olekaan. Olen dokannut tosi vähän. WTF? kohisee yleisö. Kyllä vain, huudahtaa capri. Olen kääntänyt elämässäni uuden lehden, alkanut levitoida, harrastaa terveellisiä asioita ja pohdiskella elämän perimmäisiä kysymyksiä. Jotta nyt ei menisi ihan kusetukseksi, viimeinen liittyi lähinnä siihen, joisiko viinaa vai vodkaa. Kallistuin viinaan, jota meni puolikas tai vähän päälle, ja nyt sitten työntää vähän sellaista sekavaa olotilaa nimeltä krappis.

Koska olen tänään tosi listaavainen ja krapulasta johtuen vähän ehkä aggressiivinenkin, kokoan viime päivien kohokohtia vielä yhden listan alle ja sitten menen pois.

Asioita, jotka on vituttaneet viime päivinä enemmän tai vähemmän:

- itseään suvaitsevaiksiksi tituleeraavat ihmiset, jotka tuomitsevat kanssaeläjiään mm. koulutuksen, elämäntavan tai asuinpaikkakunnan perusteella eivätkä edes tajua sitä
- ihmisten lokeroiminen ja väheksyminen sellaisilla perusteilla, jotka liittyvät kunkin omaan, henkilökohtaiseen arvomaailmaan, mihin kenelläkään ei pitäisi olla mitään vitun asiaa puuttua
- ihmiset, jotka ei tajua pitää turpaansa kiinni, vaikka niille sanoo sata kertaa pikkuhiljaa ystävällisestä vihamieliseen sävyyn muuttuen mua ei kiinnosta
- s-kirjaimen alla oleva jyvä, joka estää vaivattoman näppiksen lähmimisen
- muiden takia kusevat aikataulut
- alati kroonistuva kassavaje
- mureneva usko, jota yrittää vitun kauhealla vimmalla koota uudestaan
- työperäinen vitutushajotusstressi, koska mitään ei tapahdu
- henkilöön liittyvät syytökset, joille ei ole perusteluita
- lihotut kaksi kiloa, jotka on asettuneet minnekäsvittumuualle kuin vyötärölle
- grillihiilet, joita ei ole
- viimeinen tupakka

Lahjaheppa

En ole koskaan oikeasti tajunnut kovinkaan hyvin sitä lahjahevosen suuhun ei saa kurkistaa- läppää. Tuntuu tosi perverssiltä koko lahjahevosen idea, siis että joku koni muka pystyy noin vain oksentaan suustaan erikokoisia ja -näköisiä lahjuksia ja sen suu on sitten sen luokan valtionsalaisuus ettei sinne saa tirkkiä yhtään. Ei allekirjoittaneen suusta vaan tule oksentamalla yleensä juuri muuta kuin sitä itseänsä vähän vaihtelevilla värisävyillä, mutta ehkä se johtuu sitten vain siitä että en varsinaisesti ole hevonen enkä etenkään lahjasellainen.

Ja mun on myös pakko joskus näyttää suutani esimerkiksi hammashenkilöille, vaikka pelkään sitä niin tautisesti että alan kylmähikoilla ja voida pahoin ja paikan päällä joudun oikeasti keskittymään siihen, etten pure suuhuni työntyviä sormia poikki. Kaikki, jotka nyt huutaa siellä että ”vauva!” tai ”nössö!” tai ”keksi-itse!”, voi puolestani vetää vaikkapa hansikkaaseensa kädet rakoilla ja kokeilla itse pari kertaa, mitä oma leukanne tykkää siitä, että koko bakteeritulehduksesta mädäntyvä päänne on täysin päin helvettiä eli ei ollenkaan puudutettu ja kaveri narskuttaa siellä silti katuporalla menemään veren värjätessä iloisesti kasvojesi lisäksi muuten niin tylsän vaaleat seinät ja jättäen jälkeensä täysin tohjoksi hakatun pään ja hilpeän pikkusäryn, joka ei taitu edes seitsemällä tosi tiukalla särkylääkkeellä. Siinä alkaa jäätävän rauhallinenkin kaveri miettiä toinen toistaan väkivaltaisempia tekoja, kun vielä kolmen päivän päästäkin räkii vaivalloisesti turvastaan ulos omia hampaanpalasia ja naama on turvonnut viikoiksi muistuttaan hamsteria tai muuta järkyttävän pulskaposkista pikkueläintä paitsi etten minä kyllä ole mitenkään erityisen pienikään.

Otsake nyt vaan kuitenkin sopii just tähän ja just tänään, niin se olkoon nyt noin.

Miksi haluan otsikoida just noin, johtuu ihan siitä että olen vallitsevalla hetkellä ihan vain noin virkistysmielessä niin liikkunut, että oikeasti pitäisi mennä vain pois ennenkuin se purkautuu. Ikäänkuin ainekset ällösiirappiseen merkintään eivät olisi olleet jo muutenkin olemassa ja väijymässä, oli eräänkin piripäisen kollegani tultava käymään täällä työmaassa kesken lomautuksensa pelkästään sen takia, että se on kerännyt mulle luonnonkukista kimpun jäähyväislahjaksi. How freaking sweet is that. Luonnonkukkia. Itsekerättyjä. Paljon siistimpää ihan oikeasti kun mikään ostettu puska. Paljon henkilökohtaisempi. Niin se vaan on. Ei ne eurot ja sen sellaiset, mutta se idea.

Homman nimihän on se, että olen taas kohtaamaisillani eräälaisen end of an eran kun urani tässä lafkassa päättyy aivan näinä päivinä. Piripään lisäksi toinen kollega jätti lomalle lähteissään mulle kiitossuklaalevyn ja viime viikolla kyynelehti jo muutama naishenkilö, joiden kanssa olen tehnyt vitusti yhteistyötä vitun hyvällä menestyksellä. Työporukkani täällä on ollut oikeasti niin ässä, ettei ole epäilystäkään etteikö poruhanat aukea viimeisenä päivänä kerran jos toisenkin. Johtoporsaat täällä on hanurista, mutta tän lafkan muu jengi on vaan niin parasta, että lähden täältä niintosi nihkeästi, että ne joutuu ihan oikeasti kantaan mut ulos. Salaa olen suunnitellut myös vain palaavani muina miehinä paikalle ennaltamäärittelemättömän loma-ajan jälkeen.

---

Katko.

---

Itkettävät nyt sitten sen verran, että tämä postaus jää tähän. Pikapalaveri my ass. Screw you, guys, mä sanoin ettei mitään kakkua ja itkuvirsiä.

Way to go, Itä-Suomen hovi

Huijasin teitä toissapäivänä, että merkitsen eilen, mutta merkitsenkin vasta tänään. HAHA HAHA HAHHAHH. HAHAHAHHAHHHAA!!!!!! HAHAHA HAHA. Hahaha. Haha?

No ei sitten.

Mutta että siis kylläpä se Itä-Suomen hovioikeus on oikeasti tosi vekkuli laitos.

”Itä-Suomen hovioikeus lievensi tuntuvasti alaikäisen raiskauksesta tuomitun, 55-vuotiaan suonenjokelaisen poliisimiehen rangaistusta. Kuopion käräjäoikeus oli tuominnut ylikonstaapelin kahden ja puolen vuoden vankeuteen raiskauksesta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.Hovioikeus katsoi oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi vuosi ja 10 kuukautta vankeutta ehdollisena. Lisäksi mies tuomittiin 70 tunnin yhdyskuntapalveluun.” (IS 30.06.2009 koko juttu täällä)

WTF? Saisko perusteluja?

”Hovioikeus perusteli ratkaisuaan sillä, että käytetty väkivalta oli verrattain lievää ja että teko tapahtui lähellä suojaikärajaa. Uhri oli 15-vuotias.”

Ahaa. No ilmankos. Ymmärrän täysin. Teinari on ollut jo 15-vuotias eli melkein aikuinen, niin oikeastaanhan mitään vahinkoa ei edes tapahtunut eli tavallaan sitä raiskattiin ja pahoinpideltiin vain skidisti. Anteeksi, LIEVÄSTI.

Ja onhan se tietysti vitusti hyväksyttäväämpää raiskata 15-vuotias kuin esimerkiksi 12-vuotias, koska 15-vuotias nyt on jo siinä iässä. Jos asiaa niinkuin ihan perinpohjaisesti lähdetään tarkastelemaan, niin näiden itseään ja seksuaalisuuttaan tällä lailla lievästi raiskaillen ja pahoinpitelemällä toteuttavien kannattaisi perversioistaan huolimatta pitäytyä lähinnä aikuisten tai ainakin nuorien aikuisten naisten metsästämisessä, koska ne ovat kuitenkin jo selkeästi siinä iässä ja siten muuttuneet kansan yleiseksi omaisuudeksi. Tällöin kyseessä on vain sukupuolielimen luvaton käyttöönotto ja maksimirangaistus siitä on viikon saunakielto ja neljä tuntia käpyjen keräilyä yhteisen hyvän nimissä kaupungin hautausmaalta.

Ehkä arvon virkamies työnsi tässäkin mainitussa tapauksessa kapisen jormansa sisään vain puoliksi ja hakkasi tyttöä vain vähän selkään ja piti kiinni hiuksista. Se ei kuitenkaan potkinut päähän, paiskannut sitä parvekkeelta alas tai kovertanut sen naamasta paloja leipäveitsellä, niin eihän siinä oikeastaan edes sattunut ketään.

Kaiken lisäksi tyttö oli varmaan suhteellisen kokematon eikä ehkä suostunut edes ottaan poskeen, joten polisiisedällehän se suurin mielipaha on syntynyt kun parka ei saavuttanut edes täydellistä seksuaalista täyttymystä. Ja koska tekijä kuitenkin oli poliisi, niin tavallaanhan tytöllä on ollut aika hyvin pullat uunissa niin sanoakseni. Tuohan se virkapuku ja status sellaista turvallisuudentunnetta. Jos oikein tarkkoja ollaan, tytön pitäisi kiittää tätä setäihmistä, että sai näin turvallisella tavalla tutustua seksuaaliseen kanssakäymiseen ja oikeuslaitos voisi myöntää arvon virkamiehelle vaikkapa kunniamerkin mielikuvituksekkaalla tavalla toteutetusta opetustyöstä ja unohtaa koko jutun. Mitään mainitsemisen arvoista kun ei oikeasti ole tapahtunut.

Paskapuheita on ne, ettei suomalainen oikeuslaitos muka toimi. Lopettakaa se piipitys ja kiertäkään vaikka vähän veroja, niin näette, että kyllä se saatana toimii.

Merkintä.

Haluaisin merkitä jotain hienoa ja aggressiivista, mutta enpä merkitse, koska tuossa vartaloni jatkeena roikkuvassa ruhonosassa jota pääksi käsittääkseni kutsutaan, ei liiku mitään hienoa, enkä ole tänään juuri yhtään aggressiivinenkaan. On vain psykofyysisesti vähän vittumainen olo. Tsekataan siis vain viikonlopun sisälmykset. Samalla voisin tarkistaa, ovatko omani vielä tallessa, sillä kaiken sen sunnuntaiaamun kakomisen jälkeen minä en vain vittu voi olla varma.

Perjantaina olin ensin depiksessä, sitten tupladepiksessä ja kohta tripladepiksessä. Ihan vain esimerkinomaisesti mm. siksi, että minä ihan oikeasti luulin, että autonkorjaajat KORJAAVAT autoja rahaa vastaan sen sijaan että ropeltavat rasvakourillaan näennäisesti jotain konepellin alla, laskuttavat siitä miljoona euroa ja ovat perseestä. Maksoin itseni kipeäksi tyhjästä ja mielin työntää jotain suurta ja tikkuista syvälle nimenomaisen autonkorjaajan perseeseen.

Kun depis saavutti huolestuttavat mittasuhteet ja ranteistani valuva veri muuttui mustaksi, haistatin maailmankaikkeudella vähän paskaa ja päätin tehdäjotainmitätahansa surkeuteni vikisemisen sijaan. Halusin oikeasti dokata, mutta kaivoin kuitenkin asianmukaisen pyhimyksen kaavun ja sädekehän komerostani ja heittäydyin hyväksi ihmiseksi. Tiedän täsmälleen, kuinka landelta tämä kuulostaa, mutta ei kiinnosta: lähdin kaupunkiin olemaan olematta kännissä ja olin saapuva sieltä omin jaloin ja puhdasta nolla puhaltaen myös takaisin kotiin. Tervehdin reissulla vanhuksiani, toimin juoppokuskina ja olin muutenkin tosi seesteinen. Hannibal ja Gerberos rymysivät muassani, ja menimme sitten koko porukka Doggyn luokse tsiigaan Kevin Costnerin (on muuten sitten yksi niistä harvoista ikäisistään miehistä, joiden karisma säväyttää allekirjoittanuttakin, toisin kuin esim. G. Clooney, joka on varsin limaisen näköinen setä) Robin Hoodia ja syömään pizzaa. Neljän hengen (sekä kolmen koiranhengen) voimin saa muuten selvinpäinkin desibelit niin korkealle, että naapuri alkaa piestä pattereitaan. Koska tervehdyksiin on kohteliasta vastata, paukutimme toki takaisin. Päätin illan omalta osaltani noin klo. 01.30 Suomen kesäaikaa.

Lauantai olikin sitten humalateknisesti great success. Jos aloitan dokailun puoliltapäivin, en yleensä kestä tolpillani kuin maksimissaan seuraavat 12 tuntia, yleensä huomattavasti vähemmän, mutta koska olen joskus vaan paras, vaihdoin kaapuni heti aamusta rapajuopon sellaiseen ja tissuttelin tieteellisesti melkein seuraavat puolitoista vuorokautta tehden vain yhden noin kolmetuntisen välikuoleman jossain sunnuntaiaamun yhdeksän ja kahdentoista välillä. Se oli hyvää shittiä, sillä viinaa näkyy menneen melkein puolitoista litraa ja sen laimeammista en tiedä. En haluakaan tietää, mutta myös mun kermalikööripullo was found tyhjäksi nautittuna.

Toverit kurvasivat luokseni jo lauantain aamupäivänä ja ohjelmassa oli lehmät laitumella- tyyppistä auringonpalvontaa ja erinäisten tölkkien sihauttelua (Minkki aivastaa, oli joku sanonut, minusta aivan äärettömän hieno oivallus, koska siltähän se tosiaan kuulostaa, minkin aivastukselta, eikö? EIKÖ?). Ruhon kärtsääminen meni vituiksi, mikä vitutti kovasti, koska haistapaska-Aurinko katsoi parhaaksi leikkiä jotain saatanan lapsellisia piiloleikkejä sen kerran kun mulla olis ollut aikaa sille kunnioitustani osoittaa. Juotiin sitten vain lisää, popiteltiin musiikkia liian lujaa, aiheutettiin irtonaisilla koirilla pahennusta ja laitettiin grilli tulille, että saadaan vähän sadettakin. Koska tilasin sitä vain vähänlaisesti, sitä putosi joku neljätoista kuutiota sekunnissa noin kymmenen minuuttia ja sitten se loppui taas. Pääsin siis kuitenkin tutustumaan mm. makkapihveihin, joka oli käsitteenä allekirjoittaneelle aivan uusi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen velikulta. Tein myös elämäni onnistuneimmat juustokermaperunat ollessani varovasti arvioiden vähintään promillen päissäni ja vituttaa kun en muista, mitä kaikkea niihin tuli laitettua.

Joskus kuuden (?) aikaan saapui lisäseuruetta ja pääsin puhaltamaan alkometriin rapsakkaat 1,8 promillea. Ideoitiin vastaavaa vitutuspilliä ja kuinka hanurista-pilliä ja oltiin tosi leikkisiä ja vekkuleita. Heitettiin tikkaa (tai toiset sai heittää ja sitten toisia kiellettiin, koska niillä ei kuulemma ole tarkoitus heittää toisia silmiin, DAA) ja syötiin ja juotiin kuin porsaat. Saunan lämmitys oli taas yksi vitun Operaatio johon oli vaikea saada tuulta alle, koska käsi nyt vain osui koko ajan päin väärää. Ei se vitun tulitikku sytytä vieläkään yhtäkään paperia neljänkymmenen silmäharitussentin virhemarginaalilla.

Tyttöjen sauna oli kuitenkin loistavin idea by far, koska parisuhdetekniset ongelmat vaivasivat joitakuita ja näitä joitakuita sitten autettiin vilpittömästi ja vilpillä. Ihansama, kun lopputulos oli kuitenkin possunaurukohtaus, jonka seurauksena mellakkavarusteiset poliisit tekivät meille väkivaltaisen saunaiskun ja pamputtivat ja kaasuttivat meidät kuoliaiksi. Voi myös olla, että muistan väärin, ja itseasiassa se on jopa todennäköistä, koska noin klo. 23 Suomen aikaa puhaltelin promilleissa jo hyvän matkaa kolmatta promillea. Olen edelleen häkeltynyt ja epätietoinen, miten helvetissä jaksoin tuosta vielä yhdeksän tuntia eteenpäin tappamatta itseäni tai ketään ulkopuolista. Tai siis mitään en ainakaan myönnä, muttakyllätetajuatte.

Kantiksessa oli järjettömän hyvä meininki ja paljon kaikkia ihmisiä, joiden seurasta pidän ja joiden seurassa joudun aina eräänsorttiseen vallattomuuden tilaan, joka pitää sisällään hihkumista, innostushyppyjä ja ja ja.. niin. Paljon viinaa. Nautittujen shottien lukumäärä on kysymysmerkki, mutta ainakin niistä päihtyi niin, että oksensin. Jossain vaiheessa yötä kahlasin järvessä ja kunnioitin tosi paljon sitä ihmistä, joka puolen tunnin vesileikin jälkeen muisti kertoa, että sielä on sitten vitusti sinilevää. Söin vaahtokarkkeja, joskaan en tiedä kenen ne oli ja raahautin seurueen vielä luokseni jatkoille, jotka kestivät jonkin aikaa. Vilkutin taksin perävaloille puoli yhdeksältä aamulla ja sammuin sohvalle.

Sunnuntai starttasi iloisesti puoliltapäivin ovelta kuuluvaan koputukseen ja eräänsortin todistajiin, jotka tulivat kertomaan minulle Luciferista. Tykkäsin ideasta niin paljon, että alettiin dokata kutakuinkin heti ja samalla linjalla vedettiin alkuiltaan saakka. Krapulakebabin mättö kaupungin äänekkäimmässä pöytäseurueessa oli virhe, koska se aiheutti väsymyksen ja bileiden välittömän päätöksen. Menin kotiin ja sammuin sohvalle.

Tämän viikon olen nukkunut univelkaa pois. Maanantaina nukuin vähän vähemmänlaisesti ja eilen koko päivän. Tänään olin vähän ahkerampi enkä nukkunut kuin ihan vähän pommiin. Tänään minua on syytetty julmaksi, enkä ymmärrä miksi koska oikeasti oikeasti olen ystävällinen kuin peurakani enkä yhtään vittu.

Huomenna merkitsen ehkä Itä-Suomen hovioikeudesta ja siitä, kuinka raiskaajille on mielestäni täysin turhaa edes asettaa mitään vankeusrangaistuksia, koska kyllähän ne tajuaa lopettaa sellaiset haureudet kun antaa niille esimerkiksi viikon saunakiellon. Vittu, mitä paskaa.

Nyt aion nukkua. Nukkukaa tekin.

Huomioita.

- parin kuukauden jarruttelun jäljiltä on todettava, että arkidokailun ja työn yhdistäminen on suhteellisen vaativa laji etenkin useampana kuin yhtenä päivänä peräkkäin ja edellyttäisi toimiakseen aktiivista harrastuneisuutta,

- kahden edellisyön unisaldon ollessa yhteensä noin viisi ja puoli tuntia, kahdeksan tunnin duunipäivä tänään tuntuu kuusitoistatuntiselta hiellä kyllästetyltä kuolemalta,

- kuudentoista kuolemantunnin duunipäivä OLISI helpompi kestää jos ei olisi pakko olla luova ja keksiä itse työtehtäviänsä (tähän asti: sosiaalinen kanssakäyminen via technology, liiallinen tupakointi, vielä liiallisempi kofeiinin nauttiminen, pillujen piirtely. Kohta: valokuvaamo, ruokakauppa, maailman paras kebab ja krapulainen seurue),

- olisi vitusti siistimpää niin kuvaajalle kuin kuvattavallekin irvistää passikuviin haisematta yhtään vanhalta viinalta,

- olisi vitusti siistimpää niin kuvaajalle kuin kuvattavallekin irvistää passikuviin näyttäen joltain muulta kuin veneen alla asuneelta,

- puhuminen ihmisille olisi tänään niin paljon iisimpää ja sattuisi vähemmän, jos ei kurkussa kasvaisi kaktus tai kaksi kaiken sen eilisen huutamisen ja meuhkaamisen jäljiltä, jota laulamiseksikin kai joskus on kutsuttu,

- elämään olisi helpompi suhtautua jos voisi aavistaa, mikä oli sen farkuissa roikkuneen ketjun ja käsittääkseni jossain vaiheessa päällä oleen verkkopuseron kohtalo,

- helpottaisi tietää, etten ole käyttänyt em. ketjua esimerkiksi kenenkään kuristamiseen,

- alkaa naurattaa ja yskittää, kun tajuaa puhuneensa huvittuneille virkapukuisille täysin pehmeitä ja tarjonneensa X euroa käsiraudoista,

- olisi helpompaa olla, jos voisi olla varma sanoiko määrätyille ihmisille ääneen niitä asioita, joita ajatteli ennenkuin nukkui turvallisesti lukittuun autoon,

- olisi mieltä laajentavaa tietää em. autossanukkumisen aikajänne,

- olisin saattanut pärjätä elämässä ilman sitä tietoa, että samaan aikaan takapenkillä saatettiin antaa ja saada oraalista seksiä,

- olisi avartavaa ymmärtää, miksi olen riisunut kotiintullessa joitakin vaatekappaleita (mm. kengät) jo ulkona ja asetellut ne sitten varsin sievästi pyykkinarulle,

- olisi hienoa voida sanoa liikehtineensä omaan sänkyynsä kahdella ikiomalla jalalla eikä esimerkiksi kahden ihmisen tukemana ja henkimaailman manauksia messuten,

- olisi maailman mahtavinta päästä kotiin nyt ja nukkua kuolaten kolme päivää,

MUTTA EN VALITA. Sen sijaan teen raittiuslupauksen koskien arkidokailun ja työn kombinaatiota ja toivon päätökselleni rauhaa, kunniaa ja pysyvyyttä jäljelläolevien yhdeksän (9) työpäivän ajaksi.

EDIT. Ei jumalauta. Kuuman päivän kunniaksi lahkeita ylöskääriessäni löysin sääristäni jotain sinistä, joka ei lähde pois. Sitä on paljon, enkä kehdannut kysyä keneltäkään mitä se on ja miksi sitä on. Nyt tiedän, että se on vanhaa hevoslinimenttiä. En oikein tajua tätä yhtälöä.

EDIT 2. En tiedä, miksi muistiini palautuu pätkittäin pronssinväriset miehen pakarat. Ei sillä, että mielikuva itsessään häiritsisi.

Viinapiru

Tätä kirjoittaessa olen vähän krapulassa ja tomaattisilmien takaa on vähän vaikea nähdä, mutta mennään nyt silti, kun ei työ maistu ja aika pitää silti saada jotenkin kulutettua.

Olen aina tyttöystävän ominaisuudessa saanut erityismaininnallista kiitosta siitä, että en koskaan natise, kitise, valita ja inise kumppanini runsaammanpuoleisestakaan alkonkäytöstä (joku terävä kaveri voisi huomauttaa nyt gee, I wonder why). Joskus kauan sitten olen hyvää hyvyyttäni sanonut mm. eräällekin eksälle että sä oot paljon kivempi kännissä ja ojentanut sitten sille tuopillisen viskiä ja jäänyt odottamaan sitä mukavampaa miestä. Joka kerta se tuli ja olin riemuissani. Sellaiset sanomiset ja tekemiset ja riemuitsemiset on luettu sitten isoon ääneen niin suureksi eduksi allekirjoittaneelle, että olen itsekin suurentanut tämän piirteeni ihan multi- ja maksimaalisiin mittasuhteisiin ja ansaitsisin mielestäni siitä mitalin.

Sinkkuillessani kättelin sitten ylpeästi aina tapaamiani uusia miehiä sanoen hei, olen capri, olen happo ja suhtaudun dokailuun tosi kannustavasti, enkä vieläkään tajua, miksi tällainen repla veti puoleensa parisuhteutumisteknisesti pelkästään vääränlaisia miehiä. Päättelen ehkä vähän sen johtuvan siitä, että huomautin aina ensin vaihvihkaa kuiskaten ja kulmieni alta salapoliisimaisesti ympärilleni pälyillen että se läiskä kädessäni ei ole edelleenkään mikään maksaläiskä, vaan PALOVAMMA, ja se tulee vielä lähtemään pois. Tässä vaiheessa vain rohkeimmat eivät lähteneet sammuttamaan tulipaloja tai runkkaamaan tai mitä nuo nuoret miehet nyt sitten ikinä iltaisin tekevätkään.

Mutta että kylläpä sitten juuttuikin oksennus kurkkuun, kun Mies taannoin ilahtui kun mukatoruin sitä mukaliiallisesta dokailusta. Niin juuri. Ilahtui. Sitten se sanoi, että jonkinlaisena kevytrajoittimena toimiminen olis tosiasiassa ihan hieno asia, koska niin vaan on hyvä, joten jouduin ensin räkänauruhohottamaan, sitten tyrmistymään tajutessani ettei se ollut vitsi ja toteamaan sitten että aina mä mokaan.

Koska kuitenkin suhtaudun tyttöystävän rooliini asianmukaisella vakavuudella, päätin urheasti alkaa sitten hyväksi tyttöystäväksi ja nalkuttaa vähän. Se oli tosi vaikeeta nauramatta ja ensimmäinen nalkutustekstiviesti lähti Miehelle toissailtana tietäessäni sen olevan ystävänsä kanssa nauttimassa virvokkeita skumppapullojen muodossa. Viesti kuului kuului näin:

Miero, VÄHÄN :D

Se oli hieno aloitus ja suuri askel viinankäytöstä natisevalle. Urakehitykseni asian tiimoilta oli saava jatko-osan, ja koska jatko-osat yleensä ovat paskoja, niin oli tämäkin. Vastineeksi sain siis hetken kuluttua viestin, että kolmas skumppapullo on auki ja god save us all. Olin hetken hiljaa ja mietin. Kävin verisen sisäisen taistelun ja purin itseäni kieleen ja huuleen yrittäessäni sinnitellä päästämästä sisäistä viinapiruani ääneen. Kohta hävisin ja hakkasin kiihtyneenä ja mielipuolisesti virnuillen viestin, jossa totesin kolmen skumppapullon olevan vähintäänkin reasonable ja acceptable ja muutenkin great, joskin itse kyllä lähtisin siitä, että tuplataan vielä nuo määrät ja mumistaan sitten vasta yöllä viemäriin että god save us allYÖÖÖRGH ja ja ja

Ihankuin joku tässä olisi mennyt vähän poskelleen. En ole kovinkaan hyvä tyttöystävä.

Eilen oli hieno päivä ihmiskunnalle eli minulle, enkä ymmärrä, miten voit väittää että minulla olisi liioitellun suuret luulot itsestäni. Minä olen kansa ja kansa on demokratia ja demokratia meillä jyrää, joten mulla on tosi hyvin pullat uunissa. Osoitin todella vahvaa päätöksentekokykyä vastatessani liian innostuneesti ja lujaan ääneen kaverini Doggyn (nimi muutettu) dokailu-uinti-koirauinti-kutsuun OIJOIJOI! jo ennenkuin edes kunnolla tiesin, mihin olin suostumassa. Päätös oli hyvä ja hieno, ja illasta oli tuleva nauruntäyteinen ja humalainen eli just sellainen, minkä kauniin kesäillan on tarkoituskin olla.

Ennen lähtöäni todensin hyvin äärimmäisellä tavalla mesen olevan mitä vaarallisin kommunikointiväline, mutta ei siitä sen enempää, mutta olkaapa lapset varovaisia sen kanssa. Meinasi eräänkin henkilön kanssa tulla julmetun tiukat paikat, kun replani välittyi vastaanottajalle täysin eri merkityksessä kuin se oli tarkoitettu. Tätä voisi kuvantaa vaikka sellaisella, että tarkoitin sanoa objektiviteettiperiaate ja toinen kuulee sen spesialistipsykologi. Ei oikeastaan kyllä sinnepäinkään, mutta halusin ujuttaa nuo kaksi sanaa mukaan, koska ne on tosi vaikea sanoa kännissä. (Kokeilkaa myös reploja: ”Ei kiitos, ei enää viinaa”, ”Ei, en osaa laulaa” ja ”Ei, en halua seksiä”.)

Doggy haki allekirjoittaneen koirineen kotoa ja koska Doggylla on melkein Geben ja Hanskan kokoinen hurtta, oli pakkaamisessa käytettävä vähän mielikuvitusta. Loppujen lopuksi Gebe ja doggyhurtta sullottiin sikaosastolle kaksin ja Hannibal kiukkuisimpana sai takapenkin yksinään, ettei se ala reuhuta ahtaassa tilassa. Kaupunkiin päästessä Gebe oli muuttanut takapenkille ja Hannibal sukeltanut sikaosastolle. Liikennevaloissa paksupää-Hanska sitten astui kaverikoiraa niin intensiivisesti, että koko saatanan auto keinui ja eräskin koiranomistaja halusi kuolla häpeästä. Lupasin postittaa sen seuraavaksi pimeimpään Afrikkaan viettämään orgioita vuohien kanssa.

Seurasi musiikkia, punkkua, koirauintia, kortinpeluuta, naurua ja melko eksoottisten eväiden mättöä hyvällä porukalla. Koirillakin oli saatanan kivaa ja ne sai piirakkaa. Itse natustin mm. jotain tuulihatun näköisiä esityksiä, joissa oli joku kylmäsavulohitäyte ja ihastuin niihin niin, että aion opetella niiden valmistamisen. Jotkut kävi saunassa, toiset ei ja minä kuuluin jälkimmäiseen joukkoon. Vesi oli saatanan kylmää, mutta sitä kävin silti roiskimassa ja teinpä sen vielä järjissäni ennen sen useampaa punkkulasia. Hannibal osoitti olevansa maailman hienoin pelastuskoira ja yritti hukuttaa minut kauhomalla koko ajan päältäni ja se niinkun niin tarvitsee treeniä, kun se ei vaan tajua että päähän lätkäisty jättitassu painaa ihmispään pinnan alle ja seuraa kuolema. Hyttyset söi saatanasti ja vihasin niistä jokaista. Nyt ruhoni on sitten täynnä kynsittyjä naarmuja ja punaisia pistoja, ja tunnen oloni fyysisestikin tosi ehjäksi.

Siirtyminen terassille keittolounaan pariin. Keitto oli ravitsevaa ja nousi hyvin päähän. Desibelit nousivat niinikään. Koirat iskettiin kiinni kaiteeseen aiheuttamaan ohikulkijoissa syvää ihastusta nukkuessaan siinä kaiken härdellin keskellä kuin tukit. Paitsi siis Hannibal, joka kerjäsi vain rakkautta eikä nuku ikinä. Haaveilin ääneen lomasta ja siitä, kuinka lomalla (työpäiviä to go: 10) sitten kerään ulkoista viehätysvoimaa notkumalla pari viikkoa paikallisen Alkon ulko-ovella useiden keittolounaideni kanssa ja iloitsen lyhyestä matkasta hakea lisää. Parin viikon kuurin jälkeen olen tosi viehättävä ja elämäni kunnossa. Elintoiminnallisesti luovuttanut ja siten ruumishuoneelle siirretty.

Puoli yhdentoista (?) aikaan illalla möngin kotiin saatesanoilla ”kyydillä pääset takas yhentoista jälkeen” ja olen aivan liian miellyttävässä nousuhumalassa, että olisin oikeasti voinut jättää leikin sikseen. Puhun siis puhelimessa hetken eli tunnin ja fiilistelen ja petän itseäni lupaamalla, etten tosiaan ole enää lähdössä minnekään. Lähetän tekstiviestin 1. ja aion mennä pian nukkumaan. Ennen viestiä 2. pyörrän päätökseni, otan puhelun ja leikin, että toverit puhuivat minut ympäri (Joko te menitte ohi? Joo, mutta me voidaan palata vielä. PALATKAA.)

Tanssin, nauran, dokaan ja mokaan, koska niin minä vain teen. Laulan paljon ilman taustoja ja niin laulaa muutkin. Hukkaan kengän, löydän sen, hukkaan ääneni ja sitä en enää löydä. Yön päätteeksi jalkaudumme yön kaverin asunnolle käymään erilaisia keskusteluja ja kaadamme kurkusta alas baarikaapin sisällön. Puoli viisi alan väsyä ja voida pahoin ja muistaa huonosti. Kello 05.20 Suomen aikaa palaudun kotiin, avaan jostain käsittämättömästä syystä läppärin ja sammun sen päälle täydessä varustuksessa herätäkseni aamulla puoli kahdeksalta paniikinomaisesti puhelimen soimiseen. Peiliin katsominen on sama kuin katsoisi kauhuelokuva, mutta sille en nyt ehdi tehdä mitään.

Saavun työhön klo. 08.03 viisaasti vieraalla kyydillä ja päivän ensimmäinen työtehtävä odottaa urheaa suorittajaa saniteettitiloissa. Vatsalaukku ei yrityksestä huolimatta tyhjene, joten olen tuomittu voimaan huonosti. En minä empatiaa itseaiheutettuun paskaan tarvitse, mutta osaston rääväsuut voisivat silti pitää turpansa ummessa, ettei tarvitse viiltää ketään puukolla eikä väkisinoksentaa kenenkään päälle. Ihan vain olon erinomaisuutta maksimoidakseni tein hetki sitten hyväksi tarkoitetun, mutta vähän huonoksi osoittautuneen puhelun, jonka seurauksena pahoitin vähän mieltäni ja otin vähän krapula-alavirettä.

Seuraavaksi mietin, millä vitulla minä pääsen täältä tänään kotiin. Toivottavasti aurinko paistaa vitusti vielä neljän tunnin päästäkin ja on lämmin, niin ehkä tästä vielä tulee hyvä päivä.

Ehkä.